Alussa oli

Rekikelin kennel sai alkunsa siperianhuskyn ja valjakkoretkeilyn myötä. Mieheni Kari innostui vuonna paavo, tai jotain, suuresti valjakkokoirista, ehkäpä Jack Londonin innoittamana (???). Minä, uskollisena omalle tyylilleni, pistin hanttiin viimeiseen asti, mutta siniset silmät ja valkoinen maski voittivat lopulta. Siis huskyn, ei Karin (on silläkin siniset silmät).

Valjakkopiireissä on hyvin tavallista että oman valjakon koirat ovat omia kasvatteja ja pentuja ei kovin paljon myydä ulos. Jos aikoi ihan ison valjakon kuskiksi, oli ostettava hyvä narttu ja astutettava se hyvällä johtajauroksella. Eikä tuo pentujen tekeminen muutenkaan vastahakoiselta tuntunut…

Kun tuli aika miettiä kennelnimeä, Rekikelin tuntui oikein sopivalta, sillä kun täällä Lapissa on paljon hyviä rekikelejä, varsinkin keväthangilla. Ja vanhat valjakkolegendat toivottelevat toisillensa hyviä rekikelejä!

Siihen aikaan piti ennen kennelnimen saamista suorittaa pitkä litania kursseja, kasvattajaykköstä ja kakkosta ja vielä lisäkurssia jne. Siinä samassa tuli sitten käytyä myös kehäsihteerikurssi, koiran hierontakurssi ja jotain kouluttajakursseja (myöhemmin tokon koulutusohjaaja- ja toimitsijakurssi sekä pk- ja luonnetestitoimitsijakurssi). Kun meillä täällä ei ihan joka pitäjässä näitä pidetä niin tuli reissattua jo tässä vaiheessa aika paljon.

Sitten perheen kuopus Veera, silloin 9 vee, halusi itselleen OMAN koiran. Ja mitä sitä ei oman lapsensa eteen tekisi? Tosin olihan siinä omakin lehmä ojassa, eihän tuollainen pikkutylleröinen kauaa jaksaisi koiran kanssa touhuta, joskus taluttelisi ja muutaman kerran harjaisi… Perheessä oli siis silloin jo 6 huskya ja Rouva Mäyräkoira; husky ei ole lapsen koira eikä mäyräkoira ala lapsen koiraksi! Ei kun kirjojen kimppuun…

Selattiin koirakirjoja edestä ja takaa, katsottiin kuvia ja arvosteltiin. Muutamia tarkkoja kriteereitä oli kuitenkin jo määrätty uuden rodun suhteen: koiran on kuuluttava 5-ryhmään jo näyttelyidenkin takia ja pystykorvainen koira on aina ollut minun suosikki. Sen lisäksi koiran on oltava koiran kokoinen, mutta kuitenkin lapsen hallittavissa, koiran näköinen ja koiran tapainen. Ei siis mikään sittiäinen, kääpiömäykky oli jo näyttänyt mitä ongelmia siitä muodostuu.

Ja kaikkein tärkein asia oli ettei se saa KUOLATA!

ja sitten tuli islanninlammaskoira....

Voitte vain arvata sitä hiirenkorvien määrää koirakirjoissa kun lähes jokainen sivu piti merkitä uudelleen katsottavaksi! Ehdokkaina oli mm. lappalaiset rodut, ”spitsit” ja jopa lunnikoira! Mutta sitten löytyi aarre: islanninlammaskoira! Mutta eihän sitä ollut kukaan ikinä nähnytkään, onko sellainen tosiaankin olemassa!

Siperianhusky-kasvattajana olin ihastunut kaikkiin alkukantaisiin rotuihin ja tämä tuntui kaikin puolin olevan sopiva jatke huskykennelille. Ja kaiken huipuksi omassa lapsuudessa oli meillä ollut juuri islanninlammaskoiran näköinen sekarotuinen koira, jostain norjasta tuotu….

Kun Suomesta ei näyttänyt löytyvän meille pentua, saimme varattua narttupennun Hollannista Gull Lyklinum -kennelistä, Tritlan.

Ensimmäinen islantilais-pentue sitten syntyi, kuten arvata saattaakin, Tritlalle. Vuonna 2000 saimme maailmaan kaksi suloista karvakasaa. Brekin ja Brydjan. Seuraavaa pentuetta odotettiinkin pari vuotta ja saatiin aikaiseksi hiukan suurempi katras Emon hoidettavaksi. Syntyi 2 urosta ja 4 narttua.

Tässä välissä olimme saaneet Saksanmaalta ”mustan miehen” taloon; Eyvinur fra Bjarkarlundin, joka ottikin sitten pentujen leikityksen ja paimentamisen tehtäväkseen.

Vaikka Rekikelin kennel ei iältään ole nuorimpia, nimi hyväksyttiin 1994, ei pentumäärä ole mitään päätähuimaava. Pentueita tulee harvakseltaan, kahden - kolmen vuoden välein. Oma mielipiteeni on että nartun pitää saada kasvaa kunnolla aikuiseksi ennen ensimmäisiä pentuja, "lapselle ei lapsia". Alusta alkaenkin on ollut ajatuksena kasvattaa koiria harrastusluonteisesti ja pienimuotoisesti kotikennelissä. ”Määrä ei korvaa laatua”, on hyvä motto monessa asiassa.

Pennut syntyvät ja kasvavat sisätiloissa, takka-/olohuoneessa. Ne saavat tottua kaikkiin kodin ääniin ja asioihin jo paljon ennen luovutusta. Ne myös totutetaan ihmisten käsittelyyn ja perheen muihin koiriin jo varhaisessa vaiheessa. Pentujen riiviövaiheessa välillä tuntuu että pentuja on joka puolella ja siivoamista riittää, mutta pentuaika on kuitenkin niin lyhyt ja kiehtova että sen jaksaa ja odottaa innolla seuraavaa ”hirviölaumaa”.

Naksutinkoulutuksen kannattajana ja -kouluttajana olen ehdollistanut kaikki islantilaispennut naksun ääneen ennen luovutusta. Tämä ei tarkoita että jokaisen uuden pennunostajan pitää käyttää juuri naksua vaan pennulle naksutteleminen on mielestäni kaikkein palkitsevinta ja mukavinta.

Jalostuksessa pyrimme ottamaan huomioon niin terveyden, luonteen kuin ulkonäönkin. Koska kaikki oikeassa suhteessa ja koko kokonaisuus pitäisi pystyä ottamaan huomioon valintoja tehdessä, ja täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi tietenkin se oma koira, heh-heh!), niin kompromisseja on tehtävä. Vaikeinta onkin sitten päättää mikä on se tärkein asia ja mikä vähiten tärkeä. Näin pienellä rodulla on tietenkin rasitteena jalostusmateriaalin vähäinen määrä ja yleensä rodun epäyhtenäinen ulkonäkö, mikä on samalla kuitenkin myös suuri rikkaus.

Punaisena lankana pidän edelleenkin muutamia vanhojen kasvattajien antamia ohjeita, jotka mielestäni sopivat rotuun kuin rotuun. Yksi tärkeimmistä neuvoista oli: ” Jos hävität pään, häviää kaikki”. Tarkoitti ja tarkoittaa edelleenkin sitä että yleisvaikutelman kannalta pää on se joka tekee rodusta juuri sen rodun. Pään ja ilmeen muuttuessa, on jotain tärkeää hävinnyt ja se on vaikea saada takaisin. Tämä koskee myös sitä pään sisäpuolta eli luonnetta. Samainen herrasmies kertoili minulle omintakeiseen tyyliinsä miten koiran remontti tehdään: jos nartullasi on huono sekä etu- että takaosa, älä yritäkään tehdä kaikkea kuntoon kerralla. Tee tässä sukupolvessa takapään remontti ja seuraavassa etuosa kuntoon. Siinä olikin aloittelevalla kasvattajalla miettiminen miten remontit hoidetaan!

Myös lause:” Jos näet hyvän uroksen, älä käytä sitä vaan sen isää” on jäänyt mieleen..

Jos olet harkitsemassa islanninlammaskoiran hankkimista tai vaikka jo omistat tämän ihanuuden, haluan sanoa sinulle että kaikesta huolimatta islanninlammaskoira on KOIRA, vain koira ja onneksi koira. Se käyttäytyy kuin peruskoira ja osaa koirien kielen täydellisesti!